Vanha kettu hunningolla.

Tässä on kettu. Tai näätä. Ehkäpä oravan sukulainen. Mitä noita pitkähäntäisiä nyt on. Varmaa ainakin on, että tämä kuva on vuodelta 2008. Tuolloin elukka oli jo toisen mahdollisuutensa saanut. Se oli alkujaan rintamerkki. Neula hajosi ja merkistä tuli riipus bling-koristeilla (hyihyi). Käytin ehkä kerran ja sittemmin metsänasukista tuli riippakivi korutarvikelootaan. Siellä se lymyili ja piilotteli itseään, kunnes..

..tänään se tuli taas vastaan. Tämäkin-vielä-täällä! Ärsyynnyin ja vaistomaisesti aloin taittamaan sitä sormissakin kahtia. Nyt-heitän-tämän-pois! Sitten tajusin. Hei, sehän taipuu. Hei, metallihan on tosi taipusaa. Hei, voisko tästä sitten saada vielä jotain uutta? Saisiko kettu kolmannen mahdollisuuden?

Sitten pusersin ja sipsuttelin leikkureilla ja pihdeillä vartalo-osan pois. Hiekkapaperia ja sen sileät pinnat reunoihin tuli! Epoksiliimaa väliin ja sormuspohja kiinni. Kyllä hihitytti, tuurilla tuli tehtyä uusi sormus!

Teistä en tiedä, mutta mielestäni tästä tuli aika kiva. Järeä, vahva, mielenkiintoinen. Tämä on taas niitä juttuja, jotka aikansa ottaa, mutta kiitoksensa antaa, kun tarpeeksi kauan jotain jaksaa säilyttää. Ja voitte arvata, tätä tulen pitämään enemmän kuin vain kerran. Vaikka joka päivä, jos vähän saa valkovalheilla.