Minimalistisia ajatuksia.

Kuluvan vuoden aikana olen käynyt paljon keskusteluja minimalismi-operaatiostani. Jutustelut ovat herättäneet hyviä kysymyksiä ja innostaneet myös muita miettimään kaikkea omistamaansa materiaa - sitä tahdon myös tällä postauksella tehdä. Pari edellistä keskustelua on myös päättynyt siihen pohdintaan, että voisiko minimalismista ja materian karsimisesta olla kehkeytymässä jopa eräänlainen trendi? Kun tuntuu, että niin moni kokee tavaramäärän ahdistavana. Keskusteluissa nousivat esille ekologiset aatteet, talouden epävakaus, kotimaisuuden ja laadun tunnistaminen, kulutuskäyttäytymisen muutokset ja materian, mainosten ja "tyrkyttämisen" ähky. Jo riittää se kaikki, sanoi yksi. Kuinka paljon sitä ihminen uutta tarvitsee, jos vanhaa ja hyvää on entuudestaan? Se on mietinnän paikka. Tässä muutamia pohdintojani purtavaksi:

Väite: Minimalismi on valkoisia tyhjiä pintoja.

Jokainen kokee minimalismin eri tavoin. Usein tulee puhe valkoisesta sisustuksesta, joka huutaa tyhjyyttään. Se on minimalismin stereotypia. Oikeasti minimalismi merkitsee eri asioita. Se on yksinkertaistamista ja olennaisen tunnistamista. Minimalismi voi kohdistua elämänvalintoihin, sisustamiseen, taravamäärän karsimiseen, ekologisiin ja kestäviin päätöksiin, ajankäyttöön.. Jokainen kokee myös minimalismin ja materiamäärän eri tavoin. Se mikä on toiselle tosi vähän, on toiselle paljon. Kyse on myös mielipiteistä ja siitä miten ja mitä ihminen elämässään tekee. Jos harrastaa, suokoon harrastukseen kaikki tarvittavat välineet - se ei ole minimalismista pois. 

Totta: Materia hallitsee ihmistä - ainakin, jos materiaa on liikaa.

Mitä enemmän omistat tavaraa, sitä enemmän tavara omistaa sinut. Eikö olekin hullua? Kai sen nyt pitäisi olla ihminen, joka omaa elämäänsä ja (maallista omaisuuttaan) hallitsee? Kun materiaa on niin paljon, että se ympäröi kodin, hallitsee kaaoksellaan arkea, syö resursseja (rahaa, tilaa sekä siivouksen myötä myös aikaa) ja on muodostunut jatkuvaksi tekemättömien tai keskeneräisten tavaroiden kasaksi, materiamäärä on ongelma. Kun materia ei ole se, joka pyörii arjen keskiössä, jää aikaa ja elämäniloa paljon tärkeämmille asioille. Esimerkiksi mielestäni mekon pitäminen on tärkeämpää kuin sen tekeminen. Tahdotko muistaa sen ompelemisen vai kaikki kivat tilaisuudet, joissa pidit tekemääsi vaatetta ylläsi?

Fakta: Tunnista olennainen. Poista epäollennaiset.
Jokaiselle on omat toimivat karsimiskeinot. Toinen karsii kaiken mitä ei ole käyttänyt vuoteen. Toinen poistaa kaiken mitä ei muistanut omistavansa (sen jälkeen, kun on ensin kirjoittanut muistista kaiken omistavansa materian paperille ja jos kyseista tavaraa kuten vaatetta ei listalta löydy, kohtalona on sen karsinta). Itse olen pitänyt hyvänä ohjenuorana esimerkiksi tätä: Älä säilytä mitään mikä ei ole oikeasti käytännöllistä, kaunista tai sydämelle arvokasta. Kaikki muu on riippakiveä, joka syö joko aikaa tai tilaa. Tällaiselle kierrätyskäsityöläiselle tämä on ajoittain erittäin haastavaa. Mutta baby steps, baby steps. Ja tästä päästäänkiin seuraavaan:

Valhe: Kierrättäjä ja käsitöiden tekijä ei voi olla minimalismi.

Minimalismi ja kierrätys/käsityöt eivät mielestäni sulje toisiaan pois. Niiden välissä on vain kuilu, jossa paistaa stereotypiat kliinisen valkoisesta kodista. Kun tämä stereotypia poistetaan ja muodostetaan mielipide siitä mikä on kyseiselle henkilölle minimalismia, kuilu hälvenee. Jos käsitöitä tekevä pyrkii minimalismiin, kyse on enemmänkin valinnoista uusia käsitöitä tehdessä. Tätä valintaa hallitsevat ajatukset siitä mikä on turhaa ja mitä todella tahtoo tehdä. Kun tekee kerralla hyvin, ei tule luotua epäonnistuneita töitä nurkkiin. Kun tietää mitä oikeasti tahtoo tehdä, ei tee mitään mitä ei tarvitse. Toisin sanoen käsitöitä tekevä voi minimalismissaan pyrkiä pois turhasta materiaaleiden hankkimisesta, keskittyä vain olennaiseen ja siihen, että kokonaismaterian määrä pysyy vakiona (tai jopa välillä vähentyen). Kun ompelee yhden uuden mekon, purkaa jonkun muun vaatteen. Kun ostaa lankoja, ostaa vain sen verran mitä tarvitsee. Kun hajoittaa korun palasiksi, tekee myös niistä jotain eikä vain hamstraa osia. Tekee yhden, luopuu yhdestä - se on hyvä sääntö myös uutta ostaessa.

Loppuun sanon: Minimalismi ei ole jonkin puutetta, se on täydellinen annos kaikkea. Kaikkea ei tarvitse omistaa itse, esineestä/tavarasta voi tykätä myös ilman, että visuaalisesta mielihyvästä muodostuu pakonomainen omistamisen tarve. Kun kaupassa näkee jotain kivaa, mieti miksi se olisi pakko saada? Mikä synnyttää ostohalun? Mikä tarve se on saada kotiin? Mistä luopuisit saadaksesi sen? Tahtoisitko saada ja omistaa sen myös vuoden päästä? Kymmenen vuoden päästä? Tappelisiko joku siitä perinnönjaossa tai edes kirppismyyjäisissä? Joku sanoi "You don't need to own it before you can appreciate it", jota voi hokea itse kukin vaikka tällä viikolla, kun on taas Stoccan hullaritkin. Voisiko vain hyväksyä, että kyllä, sinä pidät siitä ja se olisi kiva saada, mutta sitä ei tarvitse silti itse omistaa?