Alkuvuonna on ollut hiljaista. Tammikuu on tuntunut normaaliakin pidemmältä.
Isäni kuoli.
Se ei ollut odottamatonta, ehti siihen valmistautua niin kuin ikinä oman vanhemman menettämiseen voi valmiina olla. Eli eihän siihen ole koskaan valmis. Se satuttaa, menetys. Hautajaisjärjestelyt. Surutyö. Muistot. Se, että uusia muistoja ei enää tule.
Joten luonnollisesti tässä ei ole ollut inspiraatiota tai voimia käsitöille tai blogille. Joululahjapostauksen osa 1/2:n jatko-osa vielä odotuttaa (kyllä se tulee seuraavaksi, kun vain jaksaisi naputella tekstit muuten valmiiseen postaukseen..).
Mutta eilen tein jotain pientä. Inspiraatio tuli yllättäen. Lainasin kirjastosta Marren PomPom-kirjan ja sen supervärikäs pläjäys toi ankeaan tammikuuhun iloa. Haluan hupsut tupsut! KORVIKSINA!
Ensin aloin tekemään valmiilla kehikolla tupsuja, mutta tupsusta tuli aivan liian iso. Tein sitten pahvista minikiekot. Siitä sain tarpeeksi pienet tupsut. Sitten ompelin ketjut kiinni tupsuun ja yhdistin koukut. Done.
Tosin vaikka tämä ei ole surukäsityö (kuten anoppini menehtymisen jälkeen itkin ja virkkasin, ks. alla linkki), on tässä käsityö ja noh, onhan tässä myös surutyö. Ja yhtä mustat korvakorut ketjuja ja koukkuja myöten kuten surupusero konsanaan.
Ks. virkattu kannellinen purkki (sis. OHJE)
En tehnyt tosin tupsukorviksia ekaa kertaa. Tein jo ihan vastaavat joulunpunaisina vuonna 2016 (ks. postaus)! Ne tulikin edellä mainitusta tupsukirjasta mieleen. Mitäköhän tupsuille tapahtui? En muista nähneeni niitä enää vuosikausiin. Ehkä joskus purin ne pois. Mutta nyt on mustat hupsut tupsut tilalla!
Ja on muuten kevyet! Ehkä näillä on suru helpompi kantaa.
aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä surumme on
kevyempi kantaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jo muumeissa opetettiin: Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole mieluummin hiljaa.